Oli. Niin oli.

Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi, ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se, että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi kuihtumus ja jäykistyminen…

Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus kangistunut…

Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.

Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka oli ollut hänen suurin erehdyksensä!

Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista…

Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet toiveet syttymään.

Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot huumaa… Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on; siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä… Nyt hän oli saapunut tänne!

Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.

"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen palasen."