Ei hän matkastaan muuta selittänyt.
Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo valaissut hänen pimeää mieltänsä?
Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys ruumiin.
Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle kaatumassa… Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille, eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään…
Erämaan rauhassa… Erämaan rauhassa…
Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.
Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?… Köyhiä, kovaa kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä tehneitä… Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet…
Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen sydämessään.
Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten mieliksi!
Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja kauniit silmät ja tuuhean tukan… Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä mitään syntisestä maailmasta!…