Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla. Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan sääskiä ympäriltään.
Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen kirjailija.
Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.
Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan taloon, jossa levähdettiin.
Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus, pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.
Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa, Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun oman pellon vilja oli aikoja loppunut.
Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta siinä kysyttiin.
Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla… Mutta tämä!
Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin… Tämän sitkeän, kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa vastaan…