Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui, tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi…
"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.
Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia sauvonut vastavirtaan… nyt tuommoinen taakka selässä… ja kuitenkin astui kuin levännyt, nuori mies… Ei taakseen joutanut silmäämään, ei taakkaansa mättäälle laskemaan.
"Tästä alkavat heti… tuo jänkkäpilkka kun on kierretty… hyvät maat ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.
"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää kysymystään niin kauan kuin mahdollista.
"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä… vaan liekö tuota kukaan oikein mitannut."
"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa", muisteli Kaarlo.
"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä leveä…"
"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"
"Niin on — ei sinne tietämättä kulkija kostu… Ja kyllä siellä saapi olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi… Kun kuulutte semmoiseen paikkaan haluavan… On sekin!…"