Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä, ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka. Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä, ilonsa ja onnensa.
Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren lapsilauman nuorin poika.
"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"
"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."
Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin, sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.
"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle, minun tavallinen lepokiveni… Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.
He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.
"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara… Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.
Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta, erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.
Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia, näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä honkia ristikkäin, sikin sokin.