Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin viereen ja arveli:
"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on selässä."
"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla… neljäkymmentä vuotta jo…"
Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.
"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta… tuon pitkän kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin vilahtelee vettä metsän välistä… Siinä on muudan Illinginjärven lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.
Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa… Ja mitäpä siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!… Lihavammat ovat maat siellä etelässä…"
"Lienevätkö lihavammat… kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa, sydänmaalla en koskaan…"
"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"
"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
Helsingin humu lakkaa kuulumasta."
Heikkiä nauratti.