"Ei mies itse vähääkään?"
"On se lopussa sekin…"
"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.
"En minä sitä ole kirjoittanut…"
"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"
"Kerran illalla… kun jo olin maata pannut."
He olivat pitkän aikaa ääneti.
"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin…"
"Minulla olisi niin kauhea halu lukea… Kun oppisi oikein paljon. Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin tahtoo…"
"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä tehdään…"