"No, nyt se runosi!"
"Mutta se on teistä."
"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille… minä istun tänne ikkunan luo…"
Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka
Eevan veret muuttuivat.
Eeva alkoi:
"Kerran kesän alussa, juhannuksen jälkeisenä, kulki kauas Kaiholaamme, kiveliön kuuluville, mies meren takainen: saapui valon vallitessa, päivän öitä valaistessa, taivon tähtein piilotessa alla siintävän sinisen. Silloin saapui siro, sievä, kävi kaunis Kaiholahan. Siellä tyttö, tyhmänlainen, mietti mit' on miehiänsä, kun on kirjoja kosolta, pitkä pino painettua. Mietti maata mennessänsä, aamuin aina aprikoien: saisko sairas parannusta, jos sais kirjaan kurkistella, käsin käyä 'Kalevalaan'…"
"Semmoinen se on alku… Mutta en minä enää…"
Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä monenlaista.
"Sekö tyttöä enimmin miellytti… ne merentakaisen miehen kirjat?"
"Ne ensin…"