Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että entinen elämä oli vain pahaa unennäköä…
Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen…
Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili hukkaan menneistä vuosista…
Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata takaisin viekoitusten ja viettelysten teille…
Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja ikävöinyt… löysi vielä paljon muutakin… tapasi suuren, puhtaan ja kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus…
Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä… Eeva rupeaisi hänen vaimokseen… He tekisivät uuden talon tuonne Raakonrannalle… Siellä olisi maita ja metsiä… Hän katoaisi pois maailmasta… ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.
Mutta sitten syntyi toinen kuva… Jos veisi Eevan täältä matkassaan… näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan… Mitä ne olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä, huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta… Hyi!
Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa ihmetyttäisi kaikkia…
Ja kaikki häntä ihailisivat…
Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään…