Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva…

Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä, mutta se oli tervettä ja rauhallista…

Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?

Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista sopusointua… Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin se oli?

Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa ihmiselämää… näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään ihmisvirtaan… Ja taas hän mietti:

— Tänne tulen takaisin… täällä elän… tänne kuolen. En missään olisi minä parantunut näin terveeksi… En missään muualla olisi saanut takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani… Tämä on onnelani, ja elämäni paratiisi…

Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton ihmemaa!

Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli heidän voittonsa ollut…

Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.

— Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle…