— Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni! Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että…

— En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille… Ei kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä lähdit… erämaan kiveliön ihmetyttö…

Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan täyttäessä hänen sydämensä.

VII.

Pohjolan kesä on lyhyt.

Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.

Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka tietää sen mutkikkaat polut.

Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin puhtaana. Nyt hän sen tunsi.

Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää… eikä koskaan voisi tulla takaisin…

Mutta nyt voipi.