"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"
Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.
Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat, eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja risut.
Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja vaarojen lakia järven ympäriltä.
Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle, jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli…
— Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas… Voi, nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä…
Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä…
Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän… Jos vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä… jos se vieläkin voisi viehättää… jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää jaksaisikaan tulla takaisin…
Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi…