Yksinäisiä, metsäisiä taipaleita on minusta hauska matkata yksin. Polku vie ja viehättää. Erämaan rauha on maassa, ja sydämessä asustaa kummallinen raukeus. Täällä, kaukana muusta maailmasta, on turvallista olla. Vaikka on ympärilläni erämaan ääretön yksinäisyys, ei minua peloita eivätkä tuskan tunteet sydäntäni rasita. Ajatus ei viivy entisyydessä, ei luo utukuvia tulevista päivistä, eikä rauhatonna harhaile vallaton mielikuvitus. Silmä näkee, sydän tuntee, ja rauhallisena sielu unelmoi…
Tämä taival onkin outoa minulle, olen ensi kertaa tätä polkua kulkemassa. Maat, joita polku vie, ovat kuivia ja kallioisia, suot ja jänkät jäävät syrjään. Ahteita ja kumpuja hakien polku vie…
Nousee aurinko ja kultailee maailmoita ja uneksuvan taivaan vaaleita pilviä. Mutta kuta likemmäksi saavun Kaimajärveä, sitä mukaa katoaa minusta erämaan synnyttämä rauha, ja levottomammaksi sydän käy. Ajattelen taloa, Kenttänivaa, ja sen asukkaita. En tunne heitä, mutta Miehojärven rannalla, josta olen lähtenyt, on minulle heistä kerrottu. Iso oli lapsilauma, ja lujalle oli ottanut elämisen jo kuluneena talvena, kun leipä oli aivan ostossa. Kaksi lasta kuuluu olevan vaivaista… Heiltä nyt vaadittiin kolmensadan markan päätöksen maksua. Päätös oli laukussani velkakirjoineen ja määräyksineen…
Minulla oli ollut monen monta ulosottotoimitusta peräti köyhäin ja kurjain luona, mutta ei minusta ollut koskaan tuntunut niin ikävältä velallisen luo meno kuin nyt. Varmaa on, että jos itselläni olisi ollut rahaa, olisin ennen siitä luopunut kuin mennyt noita raukkoja nylkemään… raukkoja, jotka idarsivat leipäänsä karusta, kiittämättömästä maasta, hallan kanssa joka vuosi tapellen — joita ei auttanut maantie, vaikka velvollisuus oli heilläkin osansa korjata, ja jotka elivät kaikin käsin turvattomina loitolla muista ihmisistä…
Merkeistä päättäen alan lähestyä asuttua paikkaa. Siinä on jo pienen jänkän laidassa heinälatokin, suu selällään tuijottaen; etempänä on auma vartaita pystyssä ja toisella rannalla toinen lato, johon vasta näkyy olevan uusi katto pantu. Polku kiertää jänkkää, pulskan petäjikön halki kulkien. Männikkö oli tähän jätetty säästömetsäksi ja suojaksi pohjoisia tuulia ja hallaa vastaan. Tämä oli talon tuki ja turva…
Heti männikön laidassa on riihi ja sen vieressä pienoinen lato. Riiheltä näkyy jo talokin, matala maalaamaton viisiseinäinen pirtti, ja siitä vähän matkan päässä maahan luhistunut, ränstynyt navetta. Kuuluu hiljaista kosken pauhua, ja kun likemmäksi tulen, näen talon taitse virtaavan pienoisen joen, joka saunan luona muodostaa nivan ja vähän alempana laskee suureen Kaimajärveen.
Aamu on tyyni ja suloinen, aurinko on jo korkealla, vaikka kello vasta aloittaa viidettä. Talossa ei vielä näy liikettä.
Mutta pääskyset, joilla on pesänsä pirtin räystään alla, pitävät iloista elämää. Ne lentävät aivan korvieni vieritse ja visertelevät niin että korvia vihloo. Niitä on sadoittain. En ole ennen enkä jälkeen nähnyt niin paljon pääskysenpesiä yhden talon räystään alla. Istuudun isolle kivelle, joka on keskellä pihamaata, ja alan katsella pääskysten iloista elämää. Vieri vieressä on pesiä, ihme että ne siinä pysyvät vain paljaaseen seinään varattuina… Tuosta pesästä lähtee taas yksi… lentää pääni päältä… siinä viheltää ja menee nuolena järvelle päin… Tästä taas… se lentää poikki pihan… tulee takaisin ja salamana vihkaisee rannan sivu koskelle päin, jonne katoaa… Tuohon pesään, joka on likinnä rappusia, tulee yksi pirtin päällitse… ja tuohon ja tuohon… Ja yhtenä ainoana hilpeänä viserryksenä on koko pihamaa, ja kaunis kesäaamu on kuin aamurukouksessaan.
Kummallisiin ajatuksiin vaivun siinä istuessani. Näen suuren Kaimajärven sileän pinnan ja sen vastakkaisella rannalla korkean vaaran, jonka puuton, kalju laki kimaltelee aamuauringon valossa. On kuin hyppelisivät siellä valon hengettäret, aamutanssiaan harjoitellen…
Kaunis on maailma, ja iloiset ovat pääskyset, mutta minun sydämessäni on talvi, ja murhe on mielessäni… Nuo, jotka tuolla sisällä nukkuvat, eivät aavista, että heitä vaanii ulosottomies…