Silloin satun katsomaan järvelle päin ja näen rantaan tulevan veneen, jossa on kaksi henkeä, vanhemmanpuoleinen mies ja nuori tyttö… He asettavat verkot keppeihinsä ja mies nostaa kalakontin selkäänsä. Tyttö kantaa pienempää vasua…
Kun he saapuvat pihaan, tervehdin minä. Mutta kumpikaan ei vastaa mitään. Mies tuijottaa minuun kuin pelästyneenä, ja tyttö katsoo niin tarkkaan, että kävelee kopiksi tikapuihin. Silloin hän herää, panee vasun rappusille ja töksähtää siihen minua katselemaan.
Mieskin on laskenut konttinsa kaivon viereen ja alkanut kaivaa tupakkakojeitaan.
"Te taidatte olla isäntä", sanon minä ja lähestyn katsomaan, mitä kontissa on. Se on haukia ja ahvenia puolillaan.
"No minä tässä olen niinkuin isännän nimessä", vastaa hän väsyneesti.
Hän on kuudenkymmenen mies, harmahtavatukkainen ja sinisilmäinen.
Miellyttävät kasvot ilmaisevat harvinaista suopeutta.
"Mistä tämä vieras kulkee, kun tämän kautta matka pitää?" tiedustelee hän ja yhä katselee minua epäluuloisena. "Tänne Kaimajärven rannalle sattuu harvoin vieras kulkemaan."
"Tuolta rantakylästä olen. Vasta tähän tulin. Saittepa aika paljon kaloja. Verkoillako pyydätte?"
"Verkoilla. Ei ole nuottaa. No tuli niitä mennä yönä jonkun verran.
Milläpä täällä muuten eläisikään", arvelee hän surumielisesti.
Pirtissäkin oli herätty, ja savu nousi uunin piipusta. Tyttö oli kadonnut porrasten edestä, ja lasten hälinää kuului sisältä. Pienoinen poika, jolla ei ollut kuin palanen paitariekaletta yllään, juoksi pihalle ja lausui: