"Ei kai tämä paikka ole hallanarka. Kun ei vain erinomaisia syitä satu, niin saatte hyvän vuoden…"
"Kyllä on monasti näin näyttänyt, mutta juuri kun on valmistumassa, tulee pakkanen…"
"Vaikka järvi on tuossa vieressä…?"
"Vaikka. Mutta näittehän tullessanne sen laajan vuoman, jonka rantaa polku tänne tuo. Se on semmonen se vuoma, että siitä uhkuu kylmää lämpiminä kesäöinäkin… ja syyspuoleen se on kuin irti päästetty rietas… Olen minä sitä paikotellen koettanut ojittaakin, vaan minkäpä sille yksi köyhä mies tekee… Kaksikymmentäkahdeksan keriaa olen kylvänyt, ja neljä kertaa olen saanut hyvän vuoden… Tässä vainiossa olen paljon työtä tehnyt. Nuokin kivirauniot tuolla olen vaimoni kanssa kahden…"
Hän ei enää jatkanut, olimme juuri pihaan tulossa.
"Senkö Lomman tuomio se on?" kysäisi hän, ja hänen äänensä vapisi.
"Hänen on. Se näkyy tekevän kolmesataa markkaa, paitsi korkoja ja kuluja…"
"Kyllä sen muistan. Niin se tekee. Hätä tässä tulee nyt, ellei Lomma vielä alkaisi vartoa. On noita pieniä lapsia vielä… En minä muuten niin surisi…"
Me tulimme pirttiin. Se tyttö, joka tuli isänsä kera kalasta, siivosi huonetta. Puute ja köyhyys paistoi joka nurkasta. Keskellä permantoa leikki kaksi viisivuotista poikaa, apposen alasti kumpikin, ja leikkiessään huusivat kuin metsäläiset ainakin.
"No olkaapa nyt vähemmällä siinä… Jaakko ja Iikka menkää tästä pihalle… Ne ovat kaksoset nuokin tuossa, ja semmosia kiistelijöitä, ettei ääntänsä kuule", tuumasi isäntä heille, mutta sen kovemmin hän ei heitä kieltänyt.