"Elkää Herran tähden puhuko Lommalle metsästä mitään. Minä luulen hänen saaneen vihiä, ja sitä hän nyt vaanii, että saisi sen ilmaiseksi… Sanokaa vaan, että minä tukinajolla ensi talvena maksan…"
Me siirryimme isännän kanssa pihalle juttelemaan, katselimme pääskysten lentoa ja järven sileää pintaa. Emäntä oli lehmät laskenut laitumelle ja tuli nyt kaloja perkaamaan lasten kera. Isäntä yhtyi joukkoon.
"Vieraskin syö kalakeiton ennenkuin lähtee, ja on meillä nyt voita ja leipääkin tarjota…" pyysi emäntä minua.
* * * * *
Jo marraskuun alkupäiviksi oli kihlakunnan ruununvouti kuuluttanut myytäväksi julkisella pakkohuutokaupalla Kenttänivan tilan n:o 41 ——:n pitäjässä.
Lomma ei ollut suostunut odottamaan millään ehdolla. Ruununvouti oli yhtä sydämetön.
Tapasin muutamaa päivää ennen huutokauppaa Kenttänivan Heikin. Hän tuli varta vasten puheilleni. Vähillä voimillaan oli hän lähtenyt rantamaihin vielä kerran koettaakseen saada apua. Mutta kukaan ei tahtonut auttaa miestä, joka elinaikansa oli raskaalla työllä suurta perhettään elättänyt, — jonka terveys puutteen käsissä nyt oli murtunut ja joka nyt oli köyhäksi joutunut. Kukapa semmoista auttaisi!
Hän oli paljon heikontunut sitten kesän. Ensi silmäyksellä en tahtonut häntä tunteakaan. Hän kulki ihan kumarassa ja yski väliin hirmuisesti. Kun hän verkkaan astui kujasta ulos, paikattu laukku selässä, kumarassa ja avuttoman näköisenä, painui kuva hänestä syvälle mieleeni.
Ruununvoudille koetin selittää, että Kenttänivassa vielä oli hyvä metsä, pitäisi ainakin se eroittaa pois.
"Eikö helkkarissa… eikö helkkarissa", sain vastaukseksi. Ja hän kertoi, että velallinen päinvastoin oli myynyt metsänsä niin tarkkaan, ettei ollut enää linnun laulupuuta.