Lommalle on Kenttänivan metsästä jo usea "puulaaki" tarjonnut kahtakymmentätuhatta markkaa, mutta Lomma kuuluu tahtovan neljäkymmentätuhatta…

Ja varmaan hän sen saapikin…

OMAN KÄDEN OIKEUTTA

Kappeliseurakunnassa asui mies, Räsköltiksi kutsuttu, jolta ei pitkään aikaan onnistuttu saamaan minkäänlaisia veroja. Hän oli vanha nuorimies ja niin saita, että nälkää näki. Varmaksi tiedettiin, että hän oli kymmenientuhansien markkojen omistaja, vaikka hän tekeysi köyhäksi ja kerjäili leipäpalaa missä kulki. Ja niin viisaasti oli hän osannut lainailla rahojaan, ettei kukaan oikeastaan tiennyt kellä niitä oli, oliko pankeissa paljon ja missä. Mutta se tiedettiin, että paitansa povessa oli hänellä musta pussi, jossa aina oli rahaa.

Kerran oli taas varastanut — hän otti mistä hyvänsä — eräästä talosta kaksi leipää. Arvattiin, että se oli Räsköltin työtä, ja kun sattui syyspimeä ja kylän poikaviikareita oli koolla, päätettiin miehissä lähteä takaa-ajamaan. Hänet saavutettiin pian, ja kylän raitilla tehtiin kiivas kysymys, oliko hän ottanut leivät talon pöydältä. Mutta hän kielsi jyrkästi ja aikoi hävyttömimmät haastaa oikeuteen. — Mutta pojat eivät tällä kertaa helpoittaneetkaan. He suorivat äijän kiinni. Toiset pitelivät käsiä, toiset jalkoja, yksi painoi lakin suuta vasten, ettei saattanut huutaa, ja muut alkoivat kopeloida äijän laajaa kauhtanaa, jonka taskuista löytyi vaikka minkälaista — ja aivan oikein äsken kadonneet leivätkin. Mutta pojat eivät tyytyneetkään siihen. Olivat vähin maistelleet, niin olivat rohkeimmillaan. He kopeloivat paidan povea, löysivät mustan pussin ja siinä seteleitä aika tukon…

Siitä asti tiedettiin, että Räsköltillä oli rahaa matkassaan.

Kun kunnan rästiluettelo joutui perittäväksi, huomasin minä Räsköltin nimen toisten joukossa. Useimmat rästissä olijat olivat perin köyhiä, jotta heistä tuskin yksikään kykenisi maksamaan.

Lauri lautamiehen kanssa olimme liikkeellä. Haettiin itsellisiä, käytiin mökeissä. Itselliset noituivat, ettei heillä ole talvella rahaa eivätkä he maksaisi vaikka olisikin. He eivät rupea kunnalle penniäkään antamaan. Mökkiläisistä olivat useimmat niin köyhiä, etteivät kyenneet maksamaan, ja mitään omaa irtaimistoa ei heillä ollut.

"Tapaisimme sen Räsköltin! Sillä miehellä kuitenkin on varoja", toivoi
Lauri.

"Onko hänellä vakinaista asuntoa?"