Minulla oli pulska ruskea orhi ja kauas kaikuva kulkunen ja aisatiuku, joiden kaunis ääni kuului kilometrittäin. Ne, jotka kerran olivat niiden äänen kuulleet, vakuuttivat tuntevansa eroittaa ne muiden kulkijain helyistä.
Ennenkun Saunalaan tullaan, ajetaan läpi Kärkkälän pihan. Hevonen käveli roimasti, minä istuin omissa ajatuksissani, mutta Laurin vaaniva silmä oli aina valpas.
"Tuossa puodin päässä vilahti mies ja meni hakoläjään. Mitähän hän pelkäsi? Mikähän mies se oli?" sanoi Lauri ja liikkui levottomasti reessä.
Kumma, että Lauri oli nähnyt, vaikka oli hyvin pimeä ilta, taivaskin tähdetön.
"Miten ihmeessä näet tuonne asti?"
"No näkeehän tuonne… tuossa on läjä… hakoläjä onkin, oikein arvasin. Pysähytetään hevonen. Minäpä katson…"
Pidin Laurin havaintoa joutavana. Mutta Lauri ei hellittänyt, alkoi kopeloida ja potkia hakoläjää ja potkiessaan arveli:
"Mies tänne meni… se on vissi… tuossahan tuo onkin… tässä molemmat jalat… tulepas pois sieltä… kyllä minä sinut tunnen, kuka täällä on…"
"Kuka?… kuka?…" Jo minuakin alkoi asia huvittaa.
"Räsköltti…"