"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!" Lauri oli kovin tyytymätön, etten ollut "nylkenyt".
Mutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.
VANHA TARINA
Syyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin parhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle melkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.
Hän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli erinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta silti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat. Koko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli kärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.
Käskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni samat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän oli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja joskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.
"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö… Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa näkyivät tasaiset, valkeat hampaat.
Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta "mokka"-kuppia juonut, poronjuustoa nisuna.
"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä nähnyt", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä tyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä hyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.
"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen ollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän kylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa…"