Hän maksoi ja sai kuitin.
Viikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana luokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän lohdutusta.
Koetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes huolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.
"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!" sanoi hän kiukusta vapisevalla äänellä.
"Jaa-hah… 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami.
Kysykää Viljaamilta."
"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan tahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa…"
"Se on teidän asianne…"
"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! — Minä vaadin, että nimismies lähtee heti ottamaan hevosen pois… Minun hevoseni tuommosella hunsvotilla…"
"Asia ei enää kuulu minuun."
Selitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että hevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan tahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin itse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.