Lauri lautamiehen kanssa olimme taaskin "syynäämässä". Oli syksy, kuiva ja kaunis syksy, jollaista hyvin harvoin sattuu. Maantiet olivat kuivat ja sileät, jonkavuoksi niitä ei ollut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään korjattu.
Ruununvouti ajoi edellä, me Laurin raudikolla jälessä.
"No eihän tällekään tieosalle ole pantu someroa yhtään lapiollista", huusi hän meille.
"Ei näytä siltä", huusi Lauri vastaan.
Ruununvouti pysähdytti hevosensa ja kysyi:
"Kenenkä tämä on tie?"
"Tämä on Ison-Herralan tieosa, ja Herrala on parhaimpia tienkorjaajia koko pitäjässä", vastasin minä.
"Kaunis korjaaja! Ei hölynpölyä ole pannut tielleen, vaikka on syynipäivä. Hänet on välttämättömästi haastettava oikeuteen tienkorjuun laiminlyömisestä", käski hän.
Minä en uskaltanut puhua siihen mitään, mutta Lauri, joka oli rohkeampaa poikaa, vastasi:
"Mutta tämä tiehän on sileä kuin pöytä. Ei minusta someroiminen nyt tätä olisi parantanut."