Vanhin tytöistä, jolle puhe oli tarkoitettu, noudatti kehoitusta. Sen jälkeen vieras jatkoi Einolle:
— Minä pidän lapsista. Ja onpa oikein ikävä omianikin, jotka ovat kotona Helsingissä. Juuri hänen kokoisensa tyttö on nähkääs minulla. Poika on hiukan suurempi.
— Olette siis naimisissa oleva, pääsi Einolta. Samassa emäntä palasi, ja tyttö, jolle vieras puhui, juoksi äitiänsä vastaan huudahtaen:
— Tässä se nyt on se setä, jota ne toiset kivimiehet sanovat
Jeremiaaksi.
— Hst, älä huuda, kielteli emäntä. Eino ja Jeremias naurahtivat.
Emäntä selitti:
— Niin, tämä Lyydia on jo monena päivänä puhunut teistä. Kehuu teitä hyväksi ja herttaiseksi ja sanoo teidän antavan hänelle makeisia. Mutta sitä hän ihmettelee, miksi ne miehet sanovat teitä Jeremiaaksi!
— Onhan se sellainen vanhan kansan nimi, myönsi Jeremias.
Kaikki hymyilivät.
Seinän takana soi ovikello.
Joku tuli puotiin. Emäntä riensi kaupantekoon ja lapset kamariin.
Vieraiden jäätyä pirttiin kahden sukeusi heidän välillään keskustelu.