— Eiköhän jo lähdettäisi? kysyi sitten Tanu.
— No, mitä mietit? kysyi Perttu Jeremiaalta. Mutta tämä vain seisoi mykkänä.
— Voi helvetti! ärähti Jaska kärsimättömänä. — Etkö sinä nyt saa päätöstäsi tehdyksi?
— Saan! Se on tehty, sanoi Jeremias kolkosti, kulmiaan rypistäen.
— Siis lähdet?
— Lähden! oli kuiva ja katkera vastaus.
Miehet olivat lähtövalmiita. Jeremiaskin painoi synkän ja päättävän näköisenä hatun päähänsä, mutta samassa ilmestyi väliovelle Maria. Alusvaatteissaan, tukka hajallaan ja silmät suurina kauhistuksesta hän seisoi sanattomana ovessa.
Hänet huomattuaan miehet hämmästyivät ja heidän lähtönsä keskeytyi. Maria oli kuullut loppupuolen miesten keskustelusta; hän aavisti pahinta eikä sen tähden ollut saada sanaa suustaan. Hän vapisi ja oli kalmankalpea. Hänen leukansa tärisi liikutuksesta ja epätoivosta. Viimein hän syöksähti miehensä luo, heittäysi hänen rinnoilleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa alkaen rajusti nyyhkyttää. Itkunsa lomasta hän sopersi vapisevalla äänellä:
— Mihin sinä aiot? Oi, älä mene, älä rakas — rakas — älä noiden hulttioiden pariin lähde. Ethän… Älä tahallasi syökse meitä ja itseäsi onnettomuuteen! Ajattele minua, lapsiasi ja omaakin kohtaloasi! Oi, älä mene, älä mene!
— Juuri sinun ja lastemme tähden minä menen, sanoi Jeremias kylmästi.