Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.
Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa, joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa, mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu. Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.
— Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.
— Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta ei kuulunut vastausta.
— Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti huoahtaen virkkoi:
— Kunpa nyt vain tulisi ilta.
— Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan, niin hänkin vaikeni.
Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.
Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.
Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi. Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan: