— Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.
— Niin tuota… ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla on uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin Jaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä hirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa… Mikäs sen nimi taasen olikaan?
Heikki Vanhala — juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se konna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä…
— Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.
— Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut. Yhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän kiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän melkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä. Hänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta raskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet kuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa tahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat juuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla kulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta Pitkälläsillalla — vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen silmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä, kuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Vihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti heittäysi vuoteelle.
— Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella äänellä.
— En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat hämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:
— Äiti, minä menen apteekkiin — tarvitseeko?
— Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.