Samassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja yski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän terveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja heittäysi tuolille.
— Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja sitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on pomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.
— Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.
— Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään.
Sanoi sitten:
— No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.
— Enköhän, sanoi Maria.
Kotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta vaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä. Kolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva tyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla hoidettavana.
* * * * *
Kohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja sen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.
Päivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen päänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli ärjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen katseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka vielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä katsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä murtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä, jolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä säilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään, kuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua. Hän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän tehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen: