"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan." Ja nyt hän oli kiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen jalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja hän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä ja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit olivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä muistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu heräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:
— Pirujako sinä siinä hihität?
— Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.
— Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.
Sitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän näköisenä eteensä.
— Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi vaitiolon jälkeen.
— No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?
— Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?
— Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun saisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja silloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se näkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun tuntevat meidät jo kuin kuparirahan!
Hetkisen mietittyään hän jatkoi: