— Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?
— Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä poloisia joskus onnistaakin.
— Olisi ollut jo aika!… Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde toverikseni!
— Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua edesvastuuseen. Se ei ole luvallista.
— Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?
— Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös tarvitsee miehiä!
— Mutta ei meidänlaisia.
— Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee leipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin tehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla ja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia! Emmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää… Ja juuri sen tähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä… Emme oikein elä emmekä ole kuolleita… Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki… Jos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi… Mutta siitä taas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä tyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!
— Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja samalla suunnaten askeleensa ovelle. — Haukkaa nyt sähköä, jos siitä saat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.
— Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä lavitsalta. — Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin eräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.