Se sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät kolmisin ulos.
XV
— Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen sairasvuoteensa ääressä.
Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.
— Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.
Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili kuoleman kanssa.
— Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia askaroidessaan hellan luona. — Että tulikaan hänen omaa tahtoansa kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään…
— Eipähän se siellä sen paremmaksi… Jos jumala on nähnyt hyväksi kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli Maria.
— Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. — Juoksisitko sinä, Väinö…
— Kyllä! Mihinkä? — ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.