Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää. Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.
Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen. Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori, mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia ja ihmismielten kirttä.
* * * * *
Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena, vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna kaksihuoneinen asunto.
Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua, istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.
— Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.
— Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.
— Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.
— Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.
— Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?