— En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen sen enempää huomiota. — Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.
— Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa, huoahti Maria. — Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin…
— Kerjätään, liitti Jeremias. — Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.
— Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit hankkia elantomme… Ja… ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet ollut vanki…
— Vanki, kertasi Jeremias. — Unohtakootpa tai ei, se on minulle yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä huonompi — enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista, minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä paheiden teille johtavat, — sillä vielä paljon on niitä, jotka tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät -, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.
— Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. — Ethän ennen tuolla tavoin… kyllä sitä aina sanotaan… Mutta hyvääpä se vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen, että tarpeellisia ovat… Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!
— Luuletko sinä todellakin, että vankila…? Erehdyt, jos niin luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva vastustamaan viettelystä — kun minua siihen lisäksi kannustivat isän velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä. Kaukana siitä!
Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:
— Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden, kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, — kunpa näkisit sen ja ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma, että sinäkin mielesi muuttaisit!… Minä olen nähnyt sen. Olen itse ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä. Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:
— Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.