Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.
— No? pääsi Marialta kysyvästi.
Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,
— Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. — Veljenikin on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.
— Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. — Kova on sinunkin kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän täytyy alistua, tyytyä — sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää. Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket, kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. — No, nouse nyt. Lopeta jo!
Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.
* * * * *
Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas, jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita. Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.
Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias, Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle arkulle luki:
— Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…