Nöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä, mutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.
— Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä äänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.
— Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — ja sanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan sellainen tiirusilmä että… Ja ainahan minä sitä olen sanonut… Pitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa: kun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika… Vie sun viholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei! Mutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin Amalia. Syytä sitä on hänessäkin… Eihän poika väkisin, ellei tyttö ole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja sanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.
— Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa puolustelemaan, mutta muori kivahti:
— Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet. Kokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko nämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!
— Älkäähän nyt suotta — koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:
— Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin emme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt kun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee saatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle — lähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin. Ja silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!… Kunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja voimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute ja suru, vaikersi muori.
— Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo vainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka päivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän kohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.
— Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin huojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: — Näyttää siltä, kuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin. Kärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie taivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!
— Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. — Ne johtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä itsestään.