— Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä — tarkoitatko sinä — tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani olisin etsinyt kärsimyksiä — ettäkö minä en olisikaan Amaliaa kieltänyt?
Ja…
— Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan kaikista, koko maailmasta.
— Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta — enhän minä… Turhaahan minun on sellaisista, en minä…
— Sepä se, sanoi Eino matalasti. — Jos kaikki ihmiset niin ajattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan tulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto eivätkä kärsimykset.
Muori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä nytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa häntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.
Vallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:
— Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi? Vääryydeksikö, vai —? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää teidät maaltaan.
— Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.
— Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.