* * * * *
Päivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli hiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä seisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi hyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon vaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen verkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri tenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa Vanhalaa kohti.
Einon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen takanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen ohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.
— Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. — Vastako sinä nyt tulet?
— Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli ollut.
Miehet puristivat toistensa kättä.
— Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.
— Sinnehän minä… No, kuuluuko mitä erityisiä?
— Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa mukaan. — Entäs sinulle?
Ja kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset ainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän ystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.