III
Päivä oli pilvinen, mutta hautovan kuuma. Heikkoa jymähtelyä kuului tummenevalta taivaalta. Silloin tällöin leimahti salama, ja pikkulintusten piipitys puutarhassa vaimeni.
Muutoin oli luonnossa hiljaista. Mutta tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierustalta kuului Jeremiaan yksitoikkoinen huudahtelu: "Oup hii, oup hii". Rautakanget kalahtelivat, miehet ähkyivät, jäntereet jännittyivät, ja noin kuutiometrin kokoinen kivi liikkui verkkaisesti paksua, rosoista lankkua myöten ylöspäin. Äänettöminä miehet tekivät työtään ja kuuntelivat tarkkaavaisina Jeremiaan merkinantohuudahdusta, jonka kuuluttua he jokainen yht'aikaa nykäisivät.
"Oup hii, oup hii", niin kaikui yhä edelleen verkkaisessa tahdissa, ja niin jatkui työskentely hien virratessa miesten luisevilla kasvoilla.
Jo leimahti lähellä, ja melkein samassa jyrähti. Miehet huokasivat helpotuksesta, sillä he toivoivat hartaasti sadetta, joka raitistuttaisi ilman: Eikä aikaakaan, niin tuli vettä kuin saavista kaataen.
Kun noin puolisen tuntia oli satanut, seestyi taivas ja aurinko pilkisti pilvien lomasta. Tunnin kuluttua oli jo aivan selkeä. Vaaleansinisenä kaartui taivas, ja leppeä tuuli puhalteli ravistellen puutarhapuiden lehviltä vesipisaroita.
Ilmassa oli suloinen, virkistävä tuoksu. Puut nuortuivat, ja kukat ruohokentän keskellä kohottivat päänsä. Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat saaneet uutta eloa ja kuin äskeinen raskas painostus olisikin ollut vain pahaa unta. Linnut livertelivät kahta raikkaammin, ja elämä tuntui kevyeltä iloleikiltä.
Tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierelle oli kertynyt pieni vesilätäkkö. Lätäkön laidalta rautakankea ottaessaan ja kumartuessaan Jaakko Lampola näki kuvaimensa vedessä.
— Perkele! pääsi häneltä karkeasti. — Niinhän minä olen kuin korillan poika. No totta jumal'aut, olenpa minä laihtunut. Ei ole kasvoissani enää muuta kuin karvoja ja suuret luut ja nahka.
— Mitä se Jaska siellä murisee? äännähti eräs toinen Jeremiaan työtovereista — Jaakkoa he nimittivät Jaskaksi.