— Näin kuvaimeni tuossa lätäkössä, murahti Jaska järeällä bassoäänellään, — ja totta jumal'auta ihan kauhistuin sitä. Kattokaas te toisetkin minua oikein tarkasti! Enkö minä ole maailman rumin mies?
— Rumempihan minun isäni oli, sanoi eräs joukosta, eikä häntäkään vielä rumuuresta sakotettu!
— Saattoi olla. Mutta kyllä minäkin totta puhuen olen kuin riihenseinästä reväisty perkele. Kun olisi edes partaveitti, että saisi nuo karvat tuosta leuastansa pois, niin tulisihan sitä edes vähän ihmisennäköisemmäksi.
— Ei korppi pesten valkene eikä apina kaunistu karvojen nyhtämisestä, suvaitsi Jeremiaskin vitsailla.
— Kyllä vähin. Ja sitten kun olisi vielä vähän petremmät sapuskat, että edes lihoisi, niin…
— Ja kannu viinaa joka päivää kohti, pisti taas eräs.
— Hyvä kun saisi piimääkin joka aika. Vaikk'ei viinakaan pahaa tekisi. Mutta jos näin huonoja urakoita aina sattuu, kuin tämä on, niin ei elämästä tule mitään. Muistui tässä mieleeni, kun kerran puheeksi tuli, että eiköhän meidän sentään kannattaisi lähettää yksi mies kaupunkiin. Täytyisihän sitä joskus saada tuonne kurkkuunsa jotakin karvasta.
— Keitä katajanmarjavettä!
— Juo sinä sitä! pääsi Jaskalta hiukan äreästi.
— Otitko nenääsi? kysyi Jeremias. — Ja ota jos otat. Mutta ei tässä vain nyt ruveta juopottelemaan, ennen kuin työ on valmis. Ellei siitä olisi työllemme haittaa, niin en puhuisi mitään. Minä kyllä voin olla juomattakin, eikä minun kannata. Toista se on sinun, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia elätettävänä.