Eino ehätti tappelijain väliin ja huusi:
— Kuuletteko te hullut! Ja sinäkin, Heikki! Lopeta jo!
Hän kiskoi Heikin irti vihollisestaan. Mutta he olisivat vielä uudelleen iskeneet yhteen, ellei Eino olisi häärinyt välissä.
Vähitellen sentään tappelijat rauhoittuivat — mutta vielä kieroa vetäen ja hienosti kinastellen alkoivat astella kylänraitille.
Kaikkien äskeinen, hilpeä mieliala oli muuttunut synkäksi, ja moni huoahti:
— Se viina!
IV
Auringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna Jeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua, mutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen päivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen silmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä auttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt mahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin kovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi menetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on minun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut ja kaksi kylkiluuta katkennut. — Jeremiasta kauhistutti. Hän koetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski: pakotti — poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä vuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin ettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli parraton — vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa hoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa loukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne monet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut ja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät tehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen mielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten helskeiden ja sekamelskain lävitse…
Hän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän, kuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta kaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti ulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan, kuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa. Näki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia; näki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen, jotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön. Kaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty maapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä estämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin. Koneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet saalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä tuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja kätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti, heittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat he saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat koroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä…
Siihen hän ikään kuin heräsi.