Jo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan sairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen rauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse meni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui kuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella. Vähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se oli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.
Vähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä kotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä heitä ajatellessaan. — Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat, kun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan? Mutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa tule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti ovat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he mahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun täytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa…
Hän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa viereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.
Mutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa loukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti korahti.
Hoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen kasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:
— Kuollut.
Jeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten hiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.
Eräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita. Eikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän joukossaan Eino.
— Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä mielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:
— Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.