Miehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen tervehtivät Jeremiasta.
— No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli
Jaska.
— En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. — Mitäs hyvää teille kuuluu? Ja — kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?
— Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani käräjiä — minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen lapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista väriaineiden ostoon — niin — ja kun satuin näiden toveriesi kera yhteen matkaan, niin…
— Vai niin, vai… No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin yksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi… No, entäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?
— No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä työtä, näethän, koetimme jouduttaa.
— Onko jo valmis?
— On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:
— Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä — siitä kun näes hänen hevosellansa ajoimme.
— Hävytön, mutisi Jeremias.