— Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.
— Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä hänen krivelihinsä, niin —
— Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.
— Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.
— Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. — Mitä rikkaampia, sitä riivatumpia.
— Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.
— Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.
— Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. — Me sitä lähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.
— Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera sävy. — No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja sanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari pahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa, että isä lähetti terveisiä.
Tätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen silmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi: