— Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan, asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.
Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin hän sai taas soperretuksi:
— Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.
Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.
— Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai…
— En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt sellaisia…
— Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti
Amalia.
— En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet — kylällä…
— Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.
Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään päätöstä kuulemaan. Tuomari luki: