— On, on se. Tänäkin kesänä on ajanut jo kolme palkintoa. Yhden ensimmäisen ja kaksi toista. Siihen se on ketterä, vaikk'ei muissa liikkeissään olekaan kehuttavan nopsa… Äidin tehtäviin ei tosin kuulu poikansa kehuminen, enempää kuin haukkuminenkaan, mutta sanon minä sen, että sillä pojalla niitä on mielistelijöitä, jos kellä. Sinähän tiedät sen Hilman jutun. Väkisin hänkin olisi Heikille tuppautunut. Mistä lie hankkinut kakaran ja väitti sitten sitä Heikin tekemäksi. Ja väärin minusta on, että hänet tuomittiin eläkettä maksamaan. Mutta eihän se köyhään sattunut, eikä siitä hänen maineensa mennyt. Yhä enemmän näkyvät tytöt häntä silmäilevän. Varakkaitakin olisi tarjolla. Mutta eihän Heikillä ole vielä naimaikäkään.
— Ei, ei suinkaan hänellä vielä naimisiin kiirettä ole. Eikö hän ole vasta siinä kahdenkymmenen korvilla?
— Juuri näinä aikoina sen täyttää, vastasi emäntä hajamielisesti ja kääntyi sitten korjaamaan uunin edestä paperipalasia.
Kului taas äänetön tuokio. Sitten Eino äkisti kysäisi:
— Entäs Amalia, missä hän on?
— Ei hän enää meillä ole, pääsi emännältä kipakasti.
Siten vaihtui puheenaihe, ja emäntä jatkoi:
— Jo viime syksynä täytyi hänet erottaa. Senkin — en paremmin sano. Hm. Noh. Ne nykyajan tytöt. Alkoi näes turvota! Ja tiedätkös, sanoa livauttaa Heikin syyksi. Luuli kai, että minä sanon: "Älä hätäile, miniänihän sinä olet. Ole talossa vain kuten kotonasi." Mutta minäpä sanoinkin stop! Ja annoin luntulle eropassin.
— Vai niin, pääsi Einolta hillitysti, jonka jälkeen hän painoi päänsä alas.
— Oletko kummempaa kuullut? virkkoi nyt emäntä, jatkaen äskeistä ajatustaan.