Mutta Eino istui yhä edelleen vaiti. Vasta kotvasen kuluttua pääsi häneltä pitkäveteisesti:
— Jospa asiassa olisi hyvinkin perää.
— Perääkö! kivahti emäntä. — Uskotko sinäkin, että Heikki olisi viitsinyt häntä…
— Ei ole takeita, keskeytti Eino silmiään siristäen.
Emäntä loi Einoon julman, kysyvän katseen, jota karttaakseen Einon täytyi taas painaa päänsä alas. Kului tuokio. Emäntä näytti miettivän jotain, sitten puraisi huultaan, ojentautui ja teeskennelty hymy huulillaan jatkoi:
— Ihmiset ovat ihan hulluja.
Sen sanottuaan hän siirtyi pirtin puolelle. Eino astui akkunan ääreen. Siinä hajasäärin seisoen katseli ulos. Hän näki järvellä vienojen laineiden kimaltelevan auringonpaisteessa ja pienen tervalaitaisen veneen verkalleen lipuvan rantaa kohti. Koettaen tarkata, tuntisiko soutajan, kurottautui hän yli pöydän ja painoi nenänsä melkein kiinni akkunaruutuun, mutta turhaan. Matkaa rantaan oli runsaasti parisataa metriä, ja huolimatta kuulakasta ilmasta jäi häneltä tulija tuntematta. Mistä tämä uteliaisuus johtui, sitä hän ei tiennyt; tahtomattaan hän oli siirtynyt akkunaan ja tahtomattaan taas siitä pois. Nyt hän käveli kiivaasti edestakaisin ikään kuin häkkiin suljettu petoeläin. Tätä kävelyään hän jatkoi, kunnes emäntä virkkoi väliovelta:
— Tulehan tänne pirtin puolelle. Siellä yksin ollessa saattaa tulla ikävä. Kohta tuo jo joutuu kahvikin.
Hiukan vastenmielisesti Eino seurasi emännän kehoitusta, eikä aikaakaan, niin hän istui pirtin pöydän ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäällään pöytään nojaten.
Emäntä otti ovipielestä vesisangon ja pujahti ulos.