Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta kuului jostakin lähettyviltä heinäkoneen siksutus ja tämän tästä miehen huudahdus: noo! Hellassa räiskyivät närehalot palaessaan, ja juuri kiehumaisillaan oleva kahvipannu porisi ja työnsi torvestaan höyryä kuin mikäkin varaventtiili. Talon isohko harmaa kissa oli tullut Einon jalkojen juureen ja hyrräten hioi kuvettaan Einon kengänkärkeen. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.
Siinä vakavissa ajatuksissa istuessaan hän näytti jo iäkkäältä mieheltä, vaikka vasta äskettäin oli täyttänyt kuusikolmatta vuotta. Hänen hartiansa olivat hiukan kumarassa, kasvonsa kalvaat ja älykkäät silmänsä kuoppiin painuneet. Hänellä on leveähkö leuka, jyrkät kulmat ja tummat, tuuheat kulmakarvat, ja nyt, kun hän oli rypistänyt korkean otsansa, hän näytti melkein julmalta. Yht'äkkiä hän antoi nyrkkiin puristetun kätensä pudota raskaasti pöydänlaidalle, ojentautui ja nousi. Samassa putosi hellasta kekäle; Eino sieppasi sen kuin vihoissaan ja heitti takaisin hellaan, jotain murahtaen. Siinä samassa saapui emäntä täysi vesiämpäri kädessään ja seurassaan kolme keskenkasvuista tyttöä, jotka olivat hänen nuorimpia lapsiaan. Tytöt hämmästyivät nähdessään Einon ja sitten ujostellen ja toistensa korviin jotain supattaen painautuivat erääseen nurkkaan.
— No, sanoi emäntä, menkäähän tervehtimään.
Vuorotellen tulivat tytöt ja kättä ojentaen niiasivat.
— Päivää, setä, virkkoi tervehtiessään Lyydia, vanhin tytöistä. — Oletteko nähnyt Amalia-tätiä? Hän ei enää olekaan meillä. Äiti ajoi hänet pois. Ja hänellä on pieni tyttö. — Oletteko nähnyt sitä? Se on niin nätti niin että… Tiedättekös, te kun lähditte pois täältä silloin kesällä, niin Amalia-täti itki niin kovasti että… Ja hän itki silloinkin, kun äiti ajoi hänet pois. Ja monta kertaa, milloin vain olen hänet nähnyt, niin aina hän itkee. Minusta ei ole yhtään hauskaa silloin puhella hänen kanssaan, liverteli Lyydia, vilkaisi sitten äitiinsä ja jatkoi arastellen:
— Amalia-täti sanoo, että Heikki-veikko on sen pikku tytön isä.
— Kitas kiinni! kivahti hellan luona askarteleva emäntä.
Lapset vavahtivat. Eino aikoi nähtävästi tähän jotain sanoa, mutta puhe keskeytyi, kun sisään astui kookas, keski-ikäinen mies. Hänen roteva ja voimakkaalta näyttävä olemuksensa ilmaisi hellää hyväntahtoisuutta; silmät olivat syvät, sielukkaat ja kasvoilla oli huolestunut, samalla kaihoava ilme. Tervehdittyään ja kynnyksen yli astuttuaan vieras virkahti:
— Kuulin että teillä on useita lehmiä ja läksin sen tähden tiedustamaan, myyttekö maitoa.
— Niin maitoako? Ka, miks'ei. Mutta mistä se on tämä vieras? En ole ennen teitä näillä mailla nähnyt, tiedusteli emäntä.