— Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen hevosta kääntämään.
Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään toivoneet, että Amalia olisi voittanut.
Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.
VIII
Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli, ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa: tuima tuuli pakotti liikkeelle.
Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla, mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen kädenpuristuksensa ja sanansa:
— En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi…
Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia…
Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. — Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. — Mutta eihän hän ennen ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. — Hän katsoi, katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.
Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se…