— No, kuinka heidän kannattaa?
— Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen…
— Taidat olla ihan juovuksissa?
— No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.
— Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo ainaiseksi.
— Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!
— Onko se sitten elämistä, kun juo…?
— Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi! Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet, niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä…
— Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes syötävää? ehätti Eino.
— Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin 18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi. Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä tiedät, siksi en sitä selitäkään.