— No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?
— Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! — Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: — Antaessaan nämä muutamat armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan, vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua suljettava hulluinhuoneeseen.
— Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.
— Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty, raadeltu. — Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!
— Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.
— Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät niitä ajoissa antaneet.
— Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?
— En!
— No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?
— Sittenpähän nähdään.