— Kitas kiinni! ärähti Kaisa. — Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.
— Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti
Perttu ja alkoi taas alusta:
"Yhdeksän vanhana
kotoani läksin —"
Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:
— Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!
— Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä — tuskin äitisikään. Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!
— Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään naisten luo.
Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle, asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:
"Vanki raukka, valjuposki joskus lauluun laukeaa. Ääni särkyy sellin seiniin, kaltereihin kajahtaa."
Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti, synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.