Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!
Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:
— Ratsupoliiseja!
Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:
— Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.
XI
Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen merkkinä.
Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan. Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana, ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli tänne tullut. — Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No, ehkäpähän tulevat.
Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa siirtyä toisiin asioihin.
Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin. Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu! — Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi, vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään. Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!